Pierrot Lunaire

La 23.7. Klo 18.00
Kulttuurikeskus Cruselli, Kullervontie 11A

  OSTA LIPUT: 27,50 € / 22,50 €   S-ETU -10%    

Hanns Eisler: Palmström op. 5 kertojalle, huilulle, klarinetille, viululle ja sellolle
I Venus Palmström
II Notturno
III L’art pour l’art
IV Galgenbruders Frühlingslied
V Couplet von der Tapetenblume
Olga Heikkilä (kertoja), Hanna Juutilainen (huilu), Olli Leppäniemi (klarinetti), Janne Nisonen (viulu), Samuli Peltonen (sello)

Paul Hindemith: Kvartetto (1938) klarinetille, viululle, sellolle ja pianolle
I Mässig bewegt
II Sehr langsam
III Mässig bewegt
Olli Leppäniemi (klarinetti), Janne Nisonen (viulu), Samuli Peltonen (sello), Anna Laakso (piano)

————————————————————-

Arnold Schönberg: Pierrot Lunaire op. 21 Melodraama puheäänelle ja ensemblelle 

  1. Mondestrunken
  2. Colombina
  3. Der Dandy
  4. Eine blasse Wäscherin
  5. Valse de Chopin
  6. Madonna
  7. Der kranke Mond
  8. Nacht 
  9. Gebet an Pierrot
  10. Raub
  11. Rote Messe
  12. Galgenlied
  13. Enthauptung
  14. Die Kreuze
  15. Heimweh
  16. Gemeinheit!
  17. Parodie
  18. Der Mondfleck
  19. Serenade
  20. Heimfahrt 
  21. O alter Duft

Olga Heikkilä (puheääni), Hanna Juutilainen (huilu), Olli Leppäniemi (klarinetti), Janne Nisonen (viulu), Samuli Peltonen (sello), Anna Laakso (piano)

Olga Heikkilä, sopraano
Hanna Juutilainen, huilu ja pikkolo
Olli Leppäniemi, klarinetti ja bassoklarinetti
Janne Nisonen, viulu ja alttoviulu
Samuli Peltonen, sello
Anna Laakso, piano

Crusell-viikon avaa ikoninen Pierrot Lunaire, yksi 1900-luvun merkittävimmistä sävellyksistä. Tässä Schönbergin suosituimpiin kuuluvassa teoksessa solisti esittää tekstin puhelaulun tavoin.

Olga Heikkilä

Teosesittelyt / Jukka Rantamäki

 Hanns Eisler (1898–1962)

Crusell-festivaali keskittyy tänä vuonna Saksaan ja Weimarin tasavaltaan, mutta Berliinin ohella myös Wien oli tärkeä länsimaisen taidemusiikin keskus – historialtaan tärkeämpikin. Hanns Eisler oli saksalais-itävaltalainen säveltäjä, joka taisteli ja haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa Itävalta-Unkarin armeijassa alle 20-vuotiaana nuorukaisena. Sodan jälkeen hän opiskeli Wienissä kuuluisan riitasointujen vapauttajan, Arnold Schönbergin oppilaana. Eisler olikin ensimmäinen Schönbergin oppilas, joka ryhtyi säveltämään 12-sävelmusiikkia, jossa jokainen (länsimaisen musiikin) 12 sävelestä on yhtä tärkeä eikä duuri- ja mollisointuja tai sävellajeja ylipäätään enää ole.

Vuonna 1925 Eisler muutti kokeellisen musiikin, teatterin ja politiikan kuumimpaan ytimeen Berliiniin – vuotta aiemmin kuin opettajansa Schönberg. Berliinissä Eisler ryhtyi kannattamaan Saksan kommunistipuoluetta ja oli mukana Marraskuun ryhmän toiminnassa. Hän teki yhteistyötä näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin kanssa, minkä seurauksena hänen musiikkinsa alkoi opettajan mielipahaksi saada vaikutteita jazzista ja kabareesta.

Vuonna 1933 Eislerin musiikki ja Brechtin runous kiellettiin ja molemmat taiteilijat lähtivät maanpakoon. Eisler asui ja työskenteli lyhyitä jaksoja Tanskassa, Prahassa, Lontoossa, Moskovassa, Espanjassa ja Meksikossakin. Yhdysvaltoihin hän teki kaksi matkaa ennen kuin vuonna 1938 muutti sinne pysyvästi. Eisler sävelsi elokuvamusiikkia kahden Oscar-ehdokkuuden arvoisesti, mutta hänen lupaavasti alkanut uransa Yhdysvalloissa päättyi kommunistivainoihin; hänen sanottiin olevan musiikin Karl Marx. Juuri ennen karkotustaan Eisler luki seuraavan tiedotteen:

En jätä tätä maata ilman katkeruutta ja raivoa. Ymmärsin kyllä kun vuonna 1933 Hitlerin kätyrit ajoivat minut ulos, silloin olin lähinnä ylpeä siitä. Mutta sydämeni murtuu nyt kun minut häädetään tästä kauniista maasta näin naurettavasta syystä.

Eislerin varhainen teos Palmström – parodioita kertojalle, huilulle, klarinetille, viululle ja sellolle on sävelletty Wienissä 1924 Schönbergin oppilaana. Teos viittaa musiikkia ja soitinvalikoimaa myöten opettajan merkkiteokseen Pierrot Lunaire. Eisler imitoi opettajansa sävellystä liioitellen – siis parodioi. Mukana on myös nuoren säveltäjän kasvavaa yhteiskuntatietoisuutta ja ymmärrystä taiteen porvarillisuudesta, etenkin jos on kyse taiteesta taiteen vuoksi, kuten Schönbergillä. Eisler kritisoi ja satirisoi opettajansa säveltaidetta lempeästi: siinä missä Pierrot Lunairen puheosuus on sävyltään vakava, Palmströmin viimeisen osan esitysohjeena on miltei rienaavasti kuin kabareessa.

Palmströmin teksti on müncheniläisen nonsense-runoilijan Christian Morgensternin (1871–1914) samannimisestä runosta vuodelta 1910. Se sisältää muutaman saman runon kuin Morgensternin tunnetuin runosarja Galgenlieder, Hirtehisiä lauluja, joita myös Erik Bergman on sisällyttänyt puhekuoroteokseensa Vier Galgenlieder.

Palmström alkaa viulun äänillä A-Es; Arnold Schönberg.

Paul Hindemith (1895–1963)

Ekspressionismin tunteenomaisuutta vastustamaan kehittyi Weimarin Saksassa uusasiallisuus, ja Paul Hindemith voidaan lukea kumpaankin leiriin sävellyksestä riippuen. Hindemith syntyi ja kuoli Frankfurtin alueella ja toimi nuoresta lähtien viulistina, alttoviulistina, kapellimestarina ja säveltäjänä. Teoksissaan hän nosti usein alttoviulun solistiseen rooliin, kuten Englannin kuninkaan Yrjö V:n kuolemaa seuraavana päivänä tehdyssä sävellyksessä Trauermusik. Teos oli myös esimerkki käyttömusiikista, jossa sävellyksillä oli sosiaalinen tai poliittinen tarkoitus ja jotka oli toisinaan tarkoitettu jopa amatöörien esitettäväksi!

Hindemith toimi Berliinin musiikkikorkeakoulussa professorina, ja juuri opettajana hän oli erityisen arvostettu ja pidetty myöhemmin muuallakin; Egyptissä, Turkissa ja Yhdysvalloissa Yalen yliopistossa. Eräs konserttiarvio luonnehti, että hän ei ole kovin virtuoottinen kapellimestari, mutta hänellä on erityinen taito saada muusikot ymmärtämään, kuinka hänen omia teoksiaan tulee esittää. Hindemith sai vuonna 1955 Wihurin Sibelius-palkinnon.

Kvartetto klarinetille, viululle, sellolle ja pianolle on sävelletty samana vuonna 1938, jolloin Hindemith lähti natsihallintoa pakoon Sveitsiin. Saksan kansanvalistus- ja propagandaministeri Joseph Goebbels oli julkisessa puheessaan nimittänyt Hindemithiä atonaaliseksi melumaakariksi, ja kansainvälisestä menestyksestään huolimatta Hindemith luokiteltiin lopulta rappiotaiteen edustajaksi. Goebbels täsmensi, että kansallissosialismi ei ole vain kansakunnan poliittinen ja sosiaalinen, vaan myös kulttuurinen omatunto!

Klarinettikvartetossa näkyy Hindemithin kaksijakoisuus: toisaalta hän arvosti suuresti vanhojen barokkimestarien Bachin ja Händelin tapaa sijoittaa äänet taidokkaasti ja nautittavasti toistensa päälle, toisaalta hänkin kaipasi duuri-molli-tonaliteetin laajentamista kohti jotakin uutta, ehkä uusklassista.

Arnold Schönberg (1874–1951)

Wienissä syntynyttä, juutalaista Arnold Schönbergiä pidetään eräänä 1900-luvun merkittävimmistä säveltäjistä. Hänen uudistavat ajatuksensa ovat vaikuttaneet suureen osaan viime vuosisadan säveltäjistä; jotkut ovat kehittäneet hänen ideoitaan edelleen sukupolvi toisensa jälkeen, jotkut ovat intohimoisesti vastustaneet niitä.

Schönbergin Verklärte Nacht -sekstetossa on käytetty erästä noonisoinnun käännöstä, jota ei ollut mainittu oppikirjoissa ja joka oli siten kielletty – tai paremminkin sitä ei ollut olemassakaan. Schönberg totesi, että teosta ei sitten voi esittää, sillä eihän voi esittää sitä, mitä ei ole olemassa.

Schönbergin duureista ja molleista irtautunut atonaalinen sävelkieli herätti rajua vastustusta. Hänen konserteiltaan osattiin odottaa skandaaleita, ja yleisössä oli jo valmiiksi kiihkeitä uuden sävelkielen puolustajia heidän konservatiivisia vihamiehiään – osa heistä oli tullut paikalle nimenomaan liittyäkseen yleiseen huuteluun ja solvaamiseen. Kriitikot käyttivät värikkäitä ilmaisuja kuten hyytävä rumuus, sävelkuuro ja yleistä pahennusta herättävä. Pöyristyneisyys ja inho kuuluivat niin olennaisena osana Schönberg-konserttikokemukseen, että jos esityksessä joskus harvoin ei tapahtunut mitään merkittävää, sitä pidettiin uutisena sinänsä.

Vuodesta 1941 eteenpäin Schönberg eli Yhdysvaltain kansalaisena. Hänellä oli voimakas viehtymys numerologiaan, ja hän pelkäsi erityisesti numeroa 13. Vuonna 1939 (39=3×13) hän arveli kuolevansa, mutta astrologi vakuutti, että vaikka vuosi 1939 tulisi olemaan vaarallinen, se ei olisi kuitenkaan hengenvaarallinen. Schönberg kuoli lopulta vuoden 1951 heinäkuussa. Vaimo Gertrud kertoi myöhemmin katsoneensa kelloa 23:45 ja todenneensa, että enää varttitunti ja sitten pahin olisi ohitse. Näin ei tapahtunut, sillä Arnold Schönberg kuoli, kun oli enää jäljellä viisitoista minuuttia perjantaita, heinäkuun kolmattatoista päivää.

Commedia dell’arte, ammattilaisten esittämä komedia, on 1500-luvun Italiassa syntynyt katuteatterin muoto, jossa esiintyivät aina samat ja jo etukäteen tiedetyllä tavalla käyttäytyvät vakiohahmot tutut maskit kasvoillaan, esimerkiksi kepposteleva Harlekiini, ahne ja rikas Pantalone sekä kaunis ja juoruileva Colombina. 1600-luvulla mukaan liittyy Pierrot – surullinen klovni, joka ei koskaan saa omakseen Colombinaa.

Belgialainen symbolistinen runoilija Albert Giraud (1860–1929) teki vuonna 1884 runoteoksen Pierrot Lunaire: Rondels bergamasques. Jälkimmäinen sana viittaa italialaiseen kansantanssiin, mutta myös italialaiseen Bergamon kaupunkiin, joka usein liitetään commedia dell’arten hahmoihin, maskeihin ja josta erityisesti Harlekiinin sanotaan olevan kotoisin. Rondel on vanha runomuoto 1300-luvulta, jossa on aina kaksi nelirivistä säettä ja sen jälkeen yksi viisirivinen, yhteensä siis 13 riviä!

Runoteoksen Pierrot on koominen, surullinen hahmo, eikä ole aina selvää, onko runon kertojaminä Pierrot vai runoilija Giraud itse. Schönberg valitsi Giraud’n 50 runosta 21, ja sävelsi näyttelijätär Albertine Zehmen tilauksesta kenties merkittävimmän teoksensa Kolme kertaa seitsemän runoa Albert Giraud’n Pierrot Lunairesta – lyhyesti Kuuhullu Pierrot. Ensiesitys oli Berliinissä vuonna 1912 neljänkymmenen harjoituskerran jälkeen.

Ensimmäisessä seitsemän runon jaksossa Pierrot puhuu rakkaudesta, seksuaalisuudesta ja uskonnosta, toisessa väkivallasta, rikollisuudesta ja jumalanpilkasta, ja kolmannessa Pierrot palaa kotiinsa Bergamoon menneisyyden haamujen vaivatessa häntä.