Taiteellinen johtaja
Crusell-naiset
Crusell-seura ry
BERNHARD HENRIK CRUSELL
(1775–1838)
Säveltäjä ja klarinetisti
Uudessakaupungissa lokakuun 15. päivänä vuonna 1775 syntynyt B. H.Crusell on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen säveltäjä ennen Sibeliusta. Hänen etunimensä kirkonkirjoissa ovat todellisesti Berndt Henrik, joista ensimmäinen tuli hänen äidinisältään vääpeli Berndt Fredrik Messmanilta ja toinen Henrik isänisältä, porilaiselta kirjansitojamestarilta ja kirkkoväärtiltä. Crusellin toinen etunimi Henrik on ollut käytössä lähinnä nuottijulkaisuissa, eikä hän itse käyttänyt sitä.
Elämäntyönsä Crusell teki Ruotsissa, minne oli siirtynyt jo 15-vuotiaana. Hän asui vuodesta 1791 Tukholmassa ja myöhemmin Linköpingissä ja työskenteli 1793–1833 Tukholman hovikapellin klarinetistina. Hänestä tuli neljäksikymmeneksi vuodeksi Hovikapellin eli kuninkaallisen hoviorkesterin sooloklarinetisti ja yksi säätyläisperheiden suosikkitaiteilijoista. Linköpingissä Crusell toimi rykmenttien musiikinjohtajana ja nosti sotilasmusiikin osaamisen uudelle tasolle.
Hänen sävellyksensä ”Tolf Sånger ur Frithiofs saga” (1826) ja ”Sång till solen” olivat aikanaan tavattoman suosittuja, samoin laulut mieskvartetille, esim. ”Hell dig, du höga Nord” (”Oi terve, Pohjola”). Crusellin ainoaksi yritykseksi oopperasäveltäjänä jäi teos Pieni orjatar. Se on romanttinen ooppera, joka pohjautuu satuun Ali Babasta ja 40 rosvosta. Ooppera on ensimmäinen suomalaisen säveltäjän luoma teos, ja sen kantaesitys oli 1824 Tukholmassa. Libreton on laatinut ranskalainen Guilbert de Pixérécourt. Crusell laati ruotsinkielisen käännöksen useisiin oopperakirjallisuuden mestariteoksiin, mm. eräisiin Mozartin oopperoihin. Hänen parhaita ja vieläkin soitettuja teoksiaan ovat klarinettikonsertot sekä kamarimusiikki, jossa yleensä on mukana klarinetti tai muu puupuhallin. Melodiikan ja laulullisuuden osalta hänen musiikkinsa on ranskalaisvaikutteista, muoto sen sijaan seuraa enemmän wieniläisklassistisia esikuvia ja myöhemmin siinä oli romanttisiakin aineksia Spohrin ja Weberin hengessä.
Kielitaitonsa ansiosta hän sai käännettäväkseen lukuisia librettoja (mm. Mozartin, Rossinin, Meyerbeerin ja Auberin oopperoihin). Hän saavutti mainetta taiturillisena soittajana ja kävi opinto- ja esiintymismatkoilla Saksassa 1798, 1803 (myös Pariisissa) ja 1811. Crusell sävelsi sujuvaan klassiseen tyyliin mm. kolme klarinettikonserttoa, muita solistisia teoksia, kolme klarinettikvartettoa ja muuta kamarimusiikkia sekä lauluja.
Säveltäjämestari Bernhard Henrik Crusellin suku oli kotoisin Satakunnasta. Bernhard Henrikin isoisä oli Turussa ja Tukholmassa oppinsa saanut kirjansitojamestari Henrik Kruselius, joka asettui asumaan Poriin. Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista yksi oli Jakob, säveltäjämestarin isä. Jakob peri isänsä kirjansitoja-ammatin. Vuonna 1765 kisällinpaperit saatuaan Jakob asettui asumaan Uuteenkaupunkiin. Täällä hän avioitui kahdesti. Ensimmäinen puoliso Helena Ylander kuoli jo runsaan vuoden avioliiton jälkeen. Toisen avioliiton hän solmi vuonna 1769 Margaretha Messmanin kanssa.
Jakob ja Margaretha Crusell saivat neljä lasta, joista vain Uudessakaupungissa 15.10.1775 syntynyt Bernhard Henrik eli aikuiseksi.
Pojan syntymän aikoihin perhe asui Uudessakaupungissa Myllykadulla sijainneessa talossa. Perhe muutti Uudestakaupungista Nurmijärvelle pojan ollessa 8-vuotias, mutta Uusikaupunki oli ehtinyt vaikuttaa hänen elämänkatsomukseensa ja maailmankuvaansa ja Crusellin omien kirjoitusten mukaan kipinä musiikkiin syntyikin jo Uudessakaupungissa. B. H. Crusellin omissa muisteluissaan hän käyttää itsestään hän-muotoa, kuten seuraavassa lainauksessa nähdään: ”Hänen pienessä synnyinkaupungissaan oli vain yksi ainoa henkilö, joka harrasti musiikkia: eräs puotiapulainen, joka iltaisin puhalteli huvikseen huilua. Eräänä iltana nelivuotias Berndt istui kadulla selkä seinää vasten suunniltaan ihastuksesta kuullessaan sulosävelmiä.”
Hänen vanhempansa, jotka olivat jo pitkään etsineet poikaa, toruivat häntä vakavasti, mutta tämä ei estänyt poikaa menemästä seuraavana iltana mielipaikalleen. Hän sai nyt tottelemattomuudestaan selkäänsä, mutta kun tästäkään ei ollut apua, hänet jätettiin ”kärpäsensä” pariin luottaen siihen, että hän aina palaisi kotiin heti, ”kun huilu vaikeni…”
Vastauksiamme yleisiin kysymyksiin
Mitkä soittimet oikeastaan ovat puupuhaltimia?
Puupuhaltimia orkesterisoittimissa ovat huilu, klarinetti, oboe ja fagotti. Ennen nämä soittimet valmistettiin puusta. Näiden perinteisten puupuhaltimien lisäksi sinfoniaorkesterissa käytetään myös joskus myös matalaa oboeta muistuttava englannintorvea, pikkolohuilua, bassoklarinettia ja kontrafagottia. Orkesterissa käytetään usein vakiintuneita puupuhaltimia, mutta niitä voi olla lukemattomia erilaisia.
Nykyisiä puupuhaltimia yhdistää enemmän niiden yhteinen äänenmuodostustekniikka kuin puu valmistusmateriaalina. Alun perin puiset huilusoittimet valmistetaan nykyään tavallisesti metallisina, ja myös saksofoni luetaan puupuhaltimiin, vaikka sitä ei ole koskaan valmistettu puusta. Puupuhaltimissa äänenkorkeutta säädetään muuttamalla soittimen sisällä olevan ilmapatsaan korkeutta erilaisilla sormituksilla.
Huilusoittimissa ääni syntyy, kun sisään puhallettu ilma törmää ääniputkessa sijaitsevaan terävään reunaan ja saa sen värähtelemään. Klarinetin ja saksofonin kaltaisissa yksilehdykkäisissä ruokolehtisoittimissa ääni syntyy lehdykkäsuukappaleessa, jossa on yksinkertainen ruokokieli. Puupuhaltimet oboe ja fagotti ovat kaksoisruokolehdykkäsoittimia, joissa ääni syntyy puhallettaessa suuttimeen, joka muodostuu kahdesta vastakkain sidotusta ruokolehdykästä. Fagotti on matalin sinfoniaorkesterissa tavallisesti käytettävistä puupuhaltimista.
Sinfoniaorkesterissa puhaltajat soittavat tyypillisesti jokainen omaa ääntään ja puhaltajien tehtävät ovatkin paremmin erottuvia ja solistisempia kuin vaikkapa jousilla. Akustisesti ääni leviää tasaisena joka suuntaan, mikä johtuu siitä, että ääni karkaa ensimmäisistä avoimista rei’istä, erona esimerkiksi vaskipuhaltimiin.
Viihdekonsertissa yleisö taputtaa jokaisen kappaleen jälkeen. Missä vaiheessa klassista konserttia kuuluu taputtaa?
Monissa klassisen musiikin teoksissa, kuten sinfonioissa, konsertoissa ja sonaateissa, on useita osia, joiden välissä on lyhyt hiljainen tauko. Tauon aikana ei ole tapana taputtaa, vaan vasta viimeisen osan jälkeen. Jos osien laskut menevät sekaisin tai olet muuten epävarma taputuskäytännöstä, kannattaa seurata, milloin muu yleisö taputtaa. Taputuskäytännöstä ei kannata kuitenkaan huolia liikaa!
Crusell-viikolla kuullaan sonaatteja, konserttoja ja kamarimusiikkiteoksia. Kamarimusiikki tarkoittaa pienissä tiloissa ja pienehköillä kokoonpanoilla, esimerkiksi kvartettina tai kvintettinä soitettua musiikkia. Näissäkin teoksissa on usein monia osia, minkä voi nähdä käsiohjelmasta. Osien nimet viittaavat usein niiden tunnelmaan ja vaikka teos ei olisi tuttu, voi musiikista päätellä mikä osa on menossa. Esimerkiksi Adagio tarkoittaa hitaasti soitettavaa, ja Allegro nopeasti soitettavaa osaa.
Taputtamalla konsertin alussa tervehditään esiintyjiä, kun he saapuvat lavalle, isommissa konserteissa ensin orkesteri ja konserttimestari, sitten kapellimestari ja solisti. Aina kappaleen vaihtuessa on tapana taputtaa ja konsertin loppuessa yleisö osoittaa suosiotaan taputtamalla pidempään ja joskus myös nousemalla seisomaan. Kovilla suosionosoituksilla saatetaan saada vielä artistit lavalle uudestaan esittämään encore!